Amaranter-ritarikunnan historia

Kuningatar Kristina perusti Amaranter-ritarikunnan 1653. Kuningatar kertoo muistelmissaan, miten Ruotsin hovissa oli tapana juhlia loppiaista naamiaisin. Moista juhlien loistoa ja komeutta ei ollut aiemmin nähty Pohjoismaissa. Vuoden 1653 loppiaisnaamiaisia vietettiin roomalaisissa merkeissä ja juhlia kutsuttiin ” Jumalten juhliksi onnellisessa Arkadiassa”. Vieraat olivat pukeutuneet jumaliksi, hovin naiset ja miehet esittivät kuningattaren luotsaamina paimenettaria ja paimenia. Kuningatar oli ottanut nimekseen Amaranta , kuolematon, punakukkaisen ja vihreälehtisen kasvin mukaan, joka oli kuihtumaton ja pyhitetty Poseidonille. Kuningattaren rinnalla esiintyi Espanjan suurlähettiläs Antonio Pimentel.Myöhemmin illalla vaihtoi kuningatar paimenettaren asunsa juhlapukuun. Jalokivet, jotka olivat koristaneet Amarantan pukua, ratkottiin irti ja jaettiin läsnä oleville. Tällä lahjalla kuningatar loi perustan Amaranter-ritarikunnan hyväntekeväisyydelle. Jalokivien lahjoittamisen jälkeen tanssittiin ensimmäisen kerran Amaranter-ritarikunnan historiassa gavottia.

Pian juhlien jälkeen kuningatar Kristina kutsui Jacobsdalin linnaan seurueen, joka sai tehtäväkseen kirjoittaa säännöt ja ohjelmajulistuksen ritarikunnalle, jonka nimeksi kuningatar päätti antaa Amaranterorden, Amaranter-ritarikunta. Ritariksi lyömisen yhteydessä esiluki kuningatar – suurmestarinna – valan. Siinä ritari vakuutti uskollisuuttaan kuningattarelle, lupasi tukea kuningattaren toimia, vaalia hyveitä ja puolustaa hyveellisten naisten kunniaa, välttää paheita, suorittaa kunniallisia tekoja ja pitää ritarilupausta pyhänä. Seuraava ritarikunnan juhlaistunto pidettiin  vuonna 1654, minkä jälkeen kuningatar luopui kruunusta, kääntyi katolilaisuuteen ja muutti Roomaan. Ritarikunnan toiminta alkoi hiipua.

Koska Amaranter-ritarikuntaan kuului korkea-arvoisia hallituksen jäseniä ja ulkomaisia suurlähettiläitä tuli siitä Ruotsin ensimmäinen valtiollinen ritarikunta. Sellaisena se sai myös sijan 1600- ja 1700-lukujen ulkomaisessa, ritarikuntia käsittelevässä kirjallisuudessa.

Kesällä 1760 oli poliittinen tilanne Ruotsissa hyvin levoton johtuen hattujen ja myssyjen välisistä poliittisista riidoista. Inflaatio oli korkea ja kauppa kärsi romahtaneesta vaihtotaseesta. Vastapainona harmeille ja kurjuudelle perustettiin erilaisia seuroja ja kuppikuntia vaihtelevin tarkoitusperin. Eräs ryhmittymä, johon kuului Valtiopankin nuorempia työntekijöitä, päätti ”suuren ja oppineisuudestaan laajalti tunnetun kuningatar Kristinan muistoksi” herättää Amaranter-ritarikunnan uudelleen henkiin. Tämä tapahtui Kristinan päivänä 24. heinäkuuta 1760. Aloitteellisina olivat Valtiopankin kirjanpitäjä Claes Qvist ja Tukholman pohjoisen kemnerioikeuden notaari Edward Johan Sondell. Claes Qvististä tuli ritarikunnan ensimmäinen suurmestari.

Ritarikunnan päämääränä oli harjoittaa ”hyväntekeväisyyttä ja viattomia huveja”. Kokouksia ja tanssiaisia järjestettiin joka toinen viikko Drottninggatanilla sijainneessa silkkikauppiaan talossa, jota kutsuttiin Kummituslinnaksi. Koko kaupunki puhui Amaranter-ritarikunnan tanssiaisista, missä vieraili säätyläisiä, virkamiehiä, porvareita, muusikkoja, taiteilijoita ja runoilijoita. Kaikki halusivat näyttäytyä tanssiaisissa. Myös Carl Michael Bellman luuttuineen esiintyi tanssiaisissa.

Jäseniksi hyväksyttiin hyvämaineisia kansalaisia ja uusien jäsenien hyväksymisestä äänestettiin. Jäsenien tuli kutsua toisiaan veljiksi ja sisariksi ja jos unohti tämän ja kutsui toista arvonimellä esimerkiksi herra, rouva tai mamselli, sai hän maksaa sakkoa. Rangaistavaa oli myös poisjäänti tilaisuudesta ilman pätevää syytä, myöhästyminen tai kiroilu ja voimasanojen käyttö. Oltiin hyvin tarkkoja kurista ja hyvistä tavoista. Amaranter-ritarikunta oli aikaansa nähden huomattavan demokraattinen. Säätyjen välinen avoimuus, luopuminen arvonimien käytöstä ja ritarikunnan merkit, mitkä tähän asti olivat olleet vain ylimpien yhteiskuntaluokkien etuoikeus, tulivat nyt tavallisten porvareiden ulottuville.

Kuningas Kustaa III:ta kiehtoi Amaranter-ritarikunnan toiminta. Hän oli kiinnostunut kaikesta, mikä koski kuningatar Kristinaa. Hän jopa kirjoitti pieniä näytelmiä, mitkä kuvasivat kuningatarta. 1780-luvun lopussa hän olisi mielellään nähnyt Amaranter-ritarikunnan  ainoastaan hovin ja aatelin ritarikuntana. Hän alkoi luonnostella kuningatar Kristinan aikaiseen Amaranter-ritarikuntaan liittyviä sääntöjä, tunnuksia ja seremonioita. Hänen unelmansa ei koskaan täyttynyt. Ristiriidat kuninkaan ja aateliston välillä pahenivat, mikä johti kuninkaan murhaan 16. maaliskuuta 1792. Seurannut holhoojahallituksen aika ja Kustaa IV Adolfin hallituskausi merkitsivät alamäkeä Ruotsille. Suomi menetettiin Venäjälle vuonna 1809 ja kuningas oli pakotettu luopumaan kruunusta. Kaarle XIII:n jälkeen valtaistuimelle nousi Jean Baptiste Bernadotte, Kaarle XIV Juhana, josta tuli Amaranter-ritarikunnan harras suojelija, kuten myös hänen pojastaan, sittemmin kuninkaana Oskar I. Kaikki häntä seuranneet Ruotsin kuninkaat ovat olleet Amaranter-ritarikunnan suojelijoita.

1800-luvulla esiteltiin uusia tansseja Amaranter-ritarikunnan tanssiaisissa. Katrillia monine vuoroineen harjoiteltiin tanssimestarin johdolla. Samoin kotiljonkia, ranskalaista muotitanssia. Tanssiaiset järjestettiin Tukholman Pörssisalissa, jonka tilat koristeltiin laakeripuilla, viireillä ja lipuilla. Vuosisadan vaihteessa alettiin juhlat järjestää Grand Hotellissa ja kuninkaalliset olivat usein nähtyjä vieraita tanssiaisissa. Sotavuosina vietti Amaranter-ritarikunta hiljaiseloa ja vasta vuonna 1952 järjestettiin ensimmäinen sodanjälkeinen juhlaistunto tanssiaisineen. Tanssiaisiin osallistuivat kuningas Kustaa VI Adolf ja kuningatar Louise, samoin prinsessa Sibylla. Muutamia vuosia myöhemmin osallistuivat myös prinsessat Margaretha, Birgitta, Desiree ja Christina. Ruotsin nykyinen kuningasperhe, kuningas Kaarle XVI Kustaa, kuningatar Silvia sekä kruununprinsessa Victoria ja prinssi Carl Philip ovat jatkaneet perinnettä.

Huhu iloisesta seuraelämästä Tukholmassa 1760-luvulla levisi pian yli valtakunnan ja muutkin kaupungit ilmaisivat halunsa perustaa omia Ritarikunnan alaosastoja. Ensimmäiset ns. harjoitusyhteisöt perustettiin Göteborgiin ja Turkuun vuonna 1766. Seuraavat aloittivat toimintansa Malmössä (1810), Norrköpingissä (1853, toiminta päättyi 1900) ja Karlskronassa (1886).

Amaranter-ritarikunnalla oli siis tarkoituksena perustaa harjoitusyhteisö Suomeen jo vuonna 1766, mutta toiminta ei milloinkaan kunnolla käynnistynyt. Sattumalta tuli vasta vuonna 1979 suomalaisten tietoon, että Tukholmassa, ritarikunnan arkistossa on perustamista koskeva valtakirja, mikä on allekirjoitettu, varmistettu, sinetöity ja päivätty heinäkuun 24. päivänä vuonna 1766.

Tämän seurauksena käynnistyi Suomessa keskustelu mahdollisuudesta herättää Amaranter-ritarikunta henkiin. Hedelmällinen yhteistyö Tukholman Suuren Amaranter-ritarikunnan kanssa johti tulokseen ja perustava kokous Suomessa voitiin pitää 16. elokuuta vuonna 1985. Ensimmäinen Amaranter-ritarikunnan juhlaistunto ja tanssiaiset järjestettiin hotelli InterContinentalissa 6. toukokuuta vuonna 1989.

Amaranter-ritarikunta Suomenmaassa on saanut pysyvän jalansijan maamme kulttuurielämässä. Ensi vuonna järjestetään kymmenes juhlaistunto ja tanssiaiset. Viidesti on juhlahuoneistona toiminut hotelli InterContinental Mannerheimintiellä. Sen jälkeen on juhlat pidetty ravintola Kalastajatorpalla. Juhlien seremoniat ovat pysyneet samanlaisina vuodesta toiseen. Suurmestari toivottaa uudet sisarukset  tervetulleiksi jonka jälkeen he saapuvat saliin kadettien muodostamaa kunniakujaa pitkin. Seremoniamestari ja suurmestari käyvät vuoropuhelua ja vaihtavat tervehdyksiä tarkasti protokollan mukaan. Juhlaistunto on samalla sekä arvokas, että leikkimielinen. Tämän jälkeen seuraa herkullinen juhlaillallinen, maljoja kohotetaan isänmaalle ja muut ritarikunnat esittävät tervehdyksiä. Nautitun kahvin jälkeen aloitetaan tanssiaiset orkesterin tahdittamana. Musiikin tauottua pikkutunneilla voi juhlaa vielä jatkaa nauttimalla ”yöpalaa” yökerhon puolella. Kuten suurmestarilla on tapana sanoa ” se on satumainen yö”. Tunnelma on kotoinen, lämmin ja arvokas. Monia uusia ystävyyssuhteita solmitaan yli sukupolvi- ja kieli rajojen.



03032008
---

Alexandra Amaranta
Yliseremoniamestari Henrik Degermanin esitelmä Amaranter-ritarikunnan jäsenillalla 16. lokakuuta  2007 Villa Gyllenbergissä.


Vördade Stormästare, kära syskon av lägre, högre och högsta graderna!
Kunnianarvoisa Suurmestari, rakkaat alempien, korkeampien ja korkeimman asteen sisarukset!


Ensimmäinen ritarimerkkiä kantanut ”maanmiehemme” oli kuningas Eerik Pommerilainen, joka vuonna 1405 sai Englannin Sukkanauhan. Kuningas Kustaa Vaasan jälkeen ovat kaikki valtionpäämiehemme Kaarle XII:a lukuunottamatta kantaneet joko koti- tai ulkomaista ritarimerkkiä. Kustaa Vaasa oli Ranskan Pyhän Mikaelin ritari, hänen poikansa Eerik XIV jakoi Salvator (Vapahtajan) ritariketjua, Juhana III Agnus Dei (Jumalan Karitsan) ritariketjua (joka sisälsi muun muassa Suomen miekkaa kantavan leijonan) ja Kaarle IX Jehovan ritariketjua. Ketjujen saajat eivät kuitenkaan muodostaneet mitään järjestettyä ritarikuntaa.

Kuningas Kustaa II Aadolf sai vuonna 1627 Englannin Sukkanauhan. Hänen tyttärensä Kristiina jakoi isänsä tavoin auliisti itseään esittäviä kultamitaleita ketjussa kannettaviksi Tukholman hovin lukuisille ulkomaan vieraille. Kruunaijaisiinsa lokakuun 20 päivänä 1650 hän suunnitteli perustavansa uuden ritarikunnan.

”Jag tillåter inte främmande herdar att märka mina får”, uttalade drottning Kristina och föreslog den 2 augusti 1650 i riksrådet om man ”inte borde konstituera en riddareordning, sådan som hos alla nationer vore bruklig, och tänkte hon därmed beneficiera sina betjänte”. Ordenstecknet skulle vara ett vitt kors med en sol i mitten och orden skulle kallas Solorden eller Jesu namns orden. Drottningen nämnde sedan några svenska och utländska dignitärer hon tänkt uppta i denna orden. Riksrådet hemställde att orden skulle kallas Christinaorden efter sin stiftarinna.

Ordenstecknets utformning blev föremål för en lång diskussion. Som centralbild föreslogs bokstäverna CHRS ”som kunde tyda såväl på Christi namn som på Christina”, spegelmonogrammet CC, IHS för Iesu Hominum Salvator, samt svenskarnas lösen under trettioåriga kriget Immanuel, Gud med oss. Slutresultatet blev att åtsidan skulle ha Immanuel och frånsidan CC, samt att ordens namn skulle vara Immanuelsorden. Hela ordensprojektet gick emellertid i stöpen, som det förmodas på grund av Axel Oxenstiernas motstånd.

Kuten tiedämme kuningatar Kristiina perusti vuonna 1653 Amaranttiritarikunnan, tällä kertaa ilman hankalan valtaneuvoston myötävaikutusta. Vaikka Amarantti perustettiin loppiaistanssiaisten yhteydessä, sitä annettiin 5 ruhtinaalle, 6 ambassadöörille ja 5 sotamarsalkalle ja on näin katsottu olevan Ruotsin ensimmäinen valtiollinen kunniamerkki. Ritarimerkki oli kaksi vastakkaista AA kirjainta vihreän laakeriseppeleen ympäröimänä.

Myös Vaasakuninkaitten ritariketjujen merkit olivat olleet pyöreät tai soikeat. Ristien suosio kunniamerkeissä ei ollut vielä alkanut ja laakeriseppelekuvio sopi hyvin 1600-luvun klassiseen symbolikieleen. Mielenkiintoista on se ettei Amarantissa esiinny yhtään kristillistä eikä heraldista kuvaa. 140:ssä ennen Amaranttia perustetussa ritarikuntien merkeissä esiintyy vain joko kristillisiä tai heraldisia kuvioita. Mistä on siis peräisin Amarantin klassinen kirjain-seppele yhdistelmä?

Ordens namn av Amarant har väckt mycken debatt. Amaranta, den oförgängliga, var det grekiska herdinnenamn drottning Kristina bar vid ordens instiftelse. Hennes favorit var den spanske ambassadören Pimentelli, som hette Antonio i förnamn och var född i den portugisiska staden Amarante. Amaranthus är namn på flere växter och träd (bois amaranthe), vilka aldrig vissnar och vilka avsöndrar rödvioletta färgämnen; den färg som används i de nutida ordensbanden för I och V klasserna.

Kristina kan ha haft andra bevekelsegrunder för bokstäverna AA i sin orden. Hon hade redan innan Amarantens tillkomst umgåtts med planerna att konvertera till den romerska kyrkan och biståtts av bland andra ambassadören Pimentelli. Juldagen 1655 konfirmerades hon i Peterskyrkan i Rom av påven Alexander VII. Hon antog då namnet Christina Maria Alessandra (för att hedra påven!) och skrev sig sedan alltid Christina Alessandra. I Rom tog hon iniativet till litteraturakademin Accademia degli Arcadi, som stiftades 1690, året efter Kristinas död. Som i den första amaranterbalen skulle medlemmarna bära grekiska herdenamn och stiftarinnan själv upptas som första namn i matrikeln med herdinnenamnet Basilissa, drottningen. Hennes porträtt hänger ännu i akademins lokaler.

Drottningens oförverkligade ordensprojekt hade haft CHRS – Christina Regina Suecorum – som huvudsymbol. Vad vore då lämpligare än att hennes arkadiska orden skulle ha AA – Alexandra Amaranta, den oförgängliga Alexandra som sin symbol? Kungliga monogram blev populära i ordenstecken under 1700- och 1800-talet. Bland ännu existerande sådana ordnar kan nämnas brittiska Victoria-orden, luxemburgska Ekkroneorden och påvliga Piusorden.

Under 1600- och 1700-talen blev Amaranten känd genom att avbildas i tidens alla stora ordensverk. När Amaranten återupplivades 1760 var namnet alltså ingalunda okänt eller bortglömt. Kung Gustav III hade som känt ett livligt intresse för ordensväsendet. Vid sin kröning 1772 instiftade han Vasaorden, som komplement till de av kung Fredrik 1748 instiftade Serafimer-, Svärds- och Nordstjärneordnarna. Men 1778 planerade Gustaf en ny Jehovaorden för prästerskapet och 1783 en ny Amaranterorden. Den skulle antingen bli en hovorden eller en speciell damorden med två klasser, damer och noviser och med drottningen som stormästarinna. Inget av projekten förverkligades.

Vuonna 1760 elvytetty Amarantti, Suureksi Amarantiksi myös kutsuttu, hyödynsi kungitar Kristiinan Amaranttimerkkiä asettaen sen maltan ristin keskuskuvioiksi. Ruotsin kunniamerkit ovat kuten tunnettua kaikki maltan ristin muotoisia kun taas esimerkiksi venäläiset ja suomalaiset ovat yrjönristin muotoisia.

Kristiinan Amarantissa oli ollut vain yksi luokka, jossa merkkiä kannettiin amarantinvärisessä nauhassa – punainen tai punavioletti. 1700-luvun Amarantti käsitti kuusi luokkaa, joita piti erotta toisistaan nauhaväreillä. I ja V luokka sai kuten todettiin alkuperäisen punavioletin värin vihrein sivujuovin. Yksivärisiä kunniamerkkinauhoja oli 1700-luvulla jo siinä määrin, että sivujuovat olivat välttämättömiä sekaannusten välttämiseksi. III luokassa samat värit ovat toisessa järjestyksessä. Toinen väriyhdistelmä on vaaleansininen ja valkoinen jota käytetään II ja IV sekä VI eli korkeimmassa luokassa. Vaaleansininen on epäilemättä peräsin Serafiimiritarikunnan nauhasta ja valkoinen taas erottumisväri.

Vaikka Amarantti jatkaa valtiollisen ritarikunnan perinteitä ja Ruotsin kuninkaat toimivat sen suojelijana, Amarantti on kiistatta epävirallinen, yksityinen seurapiiriritarikunta. Sen merkkejä kannetaan vain Amarantin omissa tilaisuuksissa. Koska kuningas ainakin henkisesti on läsnä Amaranttikokouksissa käytetään niissä samanaikaisesti myös virallisia kunniamerkkejä. III, IV, V ja VI luokan merkit käytetään suurristin tavoin mutta frakin päällä. Virallisia suurristejä merkitään silloin pelkästään rintatähdellä. I ja II luokan merkit kannetaan rinnassa virallisten kunniamerkkien alla. Näin halutaan selvästi osoittaa Amarantin ja virallisten kunniamerkkien omat paikat.

Ruotsin Amarantissa käytetään järjestään pienoiskunniamerkkejä. Suomessa on haluttu korostaa tilaisuuden juhlavuutta alkuperäiskunniamerkeillä. Miniatyyrien käyttö on kieltämättä mukavempaa ja tämän ajan hengen mukaista. On muistettava että alkuperäiskunniamerkkien kantaminen on aina oikein. Amaranttitilaisuuksissa on nähty kannettavan myös muita yksityisiä kunniamerkkejä. Tällainen menettely on sopimaton, sillä näin vähätellään Amarantin merkitystä.  Suuri Amaranttiritarikunta, joka pohjoismaisen yhteistyön parhaassa merkityksessä elää myös Suomessa, on säilynyt kuningatar Kristiinan ritarikuntien ylpeänä perinteen vaalijana.


För detta föredrag har förutom litteratur över Amaranterorden använts
A.M. Perrot, Historische Sammlung aller Ritterorden. Leipzig 1821
Karl Löfström, Sveriges riddarordnar. Örebro 1950
Sforza Pallavicino, Drottning Kristinas väg till Rom. Stockholm 1966
John Bernström och Bengt Rapp, Nordiska ledamöter av Accademia degli Arcadi i Rom. Historiskt arkiv 15, Lund 1969